Jumalanpalvelus uskovan kansan yhteisenä työnä

Liturgia (kr. λειτουργία) voidaan kääntää monella tapaa, mutta kirjaimellisesti se merkitsee kansan työtä. Jumalanpalvelusuudistuksissa on pyritty nostamaan jumalanpalvelusta viettävän kansan merkitystä antamalla enemmän vastuuta jumalanpalveluksen toteuttamisesta maallikoille. Jumalanpalvelus Jumalan kansan yhteisenä työnä ei kuitenkaan syvällisellä tasolla tarkoita sitä, että kaikki ovat sytyttämässä kynttilöitä tai lukemassa kirjoituksia ja rukouksia. Ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuneen kansan työ on nimittäin rukous. Pääsiäisvirressä lauletaan: ”Kiitosta nyt uhratkaamme pääsiäislampaallemme.” (VK 87) Juuri tämä kiitoksen uhraaminen on uskovan kansan työtä, liturgiaa. Juutalainen temppelipalvelus on lakannut, mutta uhripalvelus ei. Yhä edelleen on Jumalan kansan tehtävä kantaa kiitosuhria Jumalalle ja pyhässä ehtoollisessa tulla osalliseksi siitä sovitusuhrista, jonka Kristus on kantanut. Jumalanpalveluksen varsinainen toimittaja eli liturgi on uhraamaan kokoontunut kansa. Pappien tehtävä on palvella kansaa, siitä monessa kielessä käytetty nimitys minister. Mitään todellista palvelusta he eivät kuitenkaan voisi suorittaa, ellei Kristus itse palvelisi seurakuntaa jakamalla sille armoaan.

”Minun huoneeni on oleva rukouksen huone”

Vaikka jumalanpalveluksessa ennen kaikkea Jumala palvelee seurakuntaa, ei ole jumalanpalvelusta ilman sitä palvontaa, jota seurakunta osoittaa Herralleen. Siksi pappi aivan varhaisista ajoista asti on kehottanut kansaa lausumalla ”Ylentäkää sydämenne.” Tämä tarkoittaa sitä, että kun seurakunta käy rukoukseen, on se tehtävä kaikella vakavuudella ja hartaudella. Cyprianus kirjoittaa: ”Kuinka voit pyytää Jumalaa kuuntelemaan sinua, kun et itsekään kuuntele mitä puhut?” (De dominica oratione, 31) Tämä osin on myös se syy, miksi Luther kutsuu paastoa hyväksi ulkonaiseksi tavaksi ehtoolliselle valmistautumiseen. Hiljentymisestä, päivän lukukappaleiden tutkistelusta tai paastosta ennen jumalanpalvelusta on verraton apu sydänten ylöspäin suuntaamiseen. Harvan sydän on sellainen, että se hetkessä kykenee suuntautumaan jumalallisiin asioihin, askarreltuaan koko viikon kaikessa arkisessa.

Kansan työ, kiitoksen uhraaminen ja Jumalan palvominen tapahtuvat virsien ja jumalanpalvelustekstien mietiskelyssä ja hiljaisessa rukouksessa. Virren veisuu on rukousveisuuta. Rukoilla voi myös hiljaa esimerkiksi Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” tai esirukousmuodossa: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä.” Messuun tulemme palvelemaan Jumalaa ja Jumalan palveltaviksi, mutta emme tule vain oman tarpeemme tähden, vaan messu on olennaisesti myös esirukousta. Esirukousosiossa kannamme Jumalallemme monenlaisia elämänpiiriimme liittyviä asioita, mutta esirukous ei rajoitu tähän. Messuun tullessa voi omiin rukouksiin kätkeä kaikki ne ihmiset, jotka messuun eivät tällä kertaa osallistu. Erityisesti, jos mielen päällä on joku, joka erityisesti kaipaa rukousapua, voi päättää, että tänä pyhänä tulen messuun juuri hänen tähtensä ja kaikessa rukouksessa muistan häntä. Tai silloin jos oma sydän on kylmä ja haluton jumalanpalvelukseen osallistumiseen, voi ajatella, että tänään en lähdekään messuun itseni tähden, vaan sen lähimmäisen tähden, joka kipeimmin tarvitsee Jumalan apua. Näin ne, jotka osallistuvat yhteiseen rukoukseen, kantavat rukouksissaan niitä, jotka ovat poissa.

Ruumiillinen rukous

Virsirukouksen ja hiljaisen rukousmietiskelyn lisäksi jumalanpalveluksessa on muutamia kohtia, joissa myös ruumiin eleillä voi osoittaa ylistystä ja palvontaa. Messukaavassa ohjeistetaan seurakuntaa seisomaan hieman tavasta riippuen ainakin seuraavissa kohdissa: kun Pyhälle Kolminaisuudelle lauletaan kunniaa, kun luetaan pyhää evankeliumia, kun Jumalaa ylistetään tunnustamalla hänen suuret tekonsa uskontunnustuksessa ja kun Jumalaa kiitetään hänen hyvistä lahjoistaan messun päätteeksi ja valmistaudutaan ottamaan vastaan Herran siunaus. Muita jumalanpalvelukseen sopivia rukouseleitä ovat kumarrus ja ristinmerkin tekeminen. Myös polvistuminen kuuluu perinteisiin kristillisiin rukoustapoihin, mutta siihen on valitettavan harvoin mahdollisuus toisaalta tapakulttuurin ja toisaalta kirkkotilan rajoitusten tähden.

Eleiden teko eleiden tähden ei hyödytä ketään, mutta kun näiden ulkonaisten eleiden merkitys ymmärretään oikein, ohjaavat ne sielun sisäisiä liikkeitä oikeaan suuntaan ja tekevät näkyväksi sen palvonnan, joka Herrallemme kuuluu kaikkialla taivaissa ja maan päällä. Aivan kuten jumalanpalveluksessa on tiettyjä kohtia, joissa seisomisella voi osoittaa erityistä kunnioitusta, on yhteisessä rukouksessa kohtia, joihin voi yhtyä kumarruksella ja ristinmerkillä. Oleellista ei ole niinkään se, mitä tapahtuu raajoissamme, vaan se mitä tapahtuu sydämessämme – siksi näissä tavoissa on vapaus. Mutta koska tässä ajassa olemme vielä lihassa, on tietty viisaus siinä, että sekä juutalaiset että kristityt vanhastaan ovat liittäneet rukoukseensa ruumiillisia tapoja.

Kumartamisen teologiaa

Apostoli Paavali kirjoittaa profeetta Jesajaa siteeraten: “Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, minun edessäni pitää jokaisen polven notkistuman ja jokaisen kielen ylistämän Jumalaa.” (Room. 14:11, Jes. 45:23) ja ”kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman — ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10)

Tämän perusteella on Karitsamme Jeesus Kristus todella arvollinen saamaan kaiken saman kunnian, kirkkauden ja ylistys kuin Isä itse. (Ilm. 5:12) Näistä apostolin sanoista juontaa tapa palvoen kumartaa jumalanpalveluksessa, kun rukouksessa mainitaan Jeesuksen pyhä nimi. Näitä kohtia ovat etenkin uskontunnustuksen lause: ”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen” ja Laudamus-kiitosvirren (VK 126) säkeet ”Oi Herra, kaikkein korkeimman ainoa Poika, Jeesus Kristus!” ja ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.”

Tapana on kumartaa niin sanotun pienen kunnian kohdalla, eli kun psalmin lopuksi lausutaan ”Kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle”. Pään painaminen kuvastaa sitä, mitä juuri suulla on sanottu: todellinen kunnia kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle, ei kellekään muulle. Vanhastaan tässä kohdassa ei ole tehty ristinmerkkiä.

Kumartaminen on soveliasta myös aina silloin, kun pappi kohottaa jotakin, kuten Kristuksen ruumiin ja veren tai evankeliumikirjan tai kun pappi kohottaa kätensä siunatakseen. Tällä ilmaisemme tilanteesta riippuen joko palvontaa, syvää kunnioitusta tai sydämen nöyryyttämistä. Kumartaminen sopii moneen kohtaan jumalanpalvelusta kunnioituksen eleenä. Joissakin päin on tapana kumartaa aina kirkon kuoriin astuttaessa. Jotkut haluavat kumartaen palvoa lihaksitulon salaisuutta uskontunnustuksen kohdassa: ”Tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta.” Näistä perinteistä voi ammentaa itselleen sen, minkä hyväksi havaitsee.

Ristinmerkin raamatullinen tausta

Ristinmerkki on jumalanpalvelustapa, josta ei ole suoranaista käskyä Raamatussa, mutta jonka voi hyvin perustein uskoa olevan peräisin jo apostoleilta. Joka tapauksessa se on ollut kristittyjen käytössä jo aivan varhaisista ajoista asti.

Tertullianus (160-225) kirjoittaa: “Lähtiessämme ja kulkiessamme, tullessamme ja mennessämme, pukeutuessamme ja pannessamme kengät jalkaamme, syödessämme, sytyttäessämme lampun, mennessämme nukkumaan tai istuutuessamme, kaikissa jokapäiväisissä asioissa me painamme otsaamme ristinmerkin.” (De corona militis, 3)

Tällä tavalla on profeetallinen perusta. Profeetta Hesekiel kirjoittaa: “Israelin Jumalan kirkkaus oli kohonnut yläpuolelta kerubin, jonka yllä se oli ollut, huoneen kynnykselle ja huusi pellavavaatteisiin puetulle miehelle, jolla oli kirjoitusneuvot vyöllänsä; ja Herra sanoi hänelle: “Kierrä kaupungin, Jerusalemin, läpi ja tee merkki niitten miesten otsiin, jotka huokaavat ja valittavat kaikkia kauhistuksia, mitä sen keskuudessa tehdään” (Hes. 9:3-4) Kirjaimellisesti profeetta sanoo: ”Piirrä taw niiden otsaan.” Taw-kirjaimelle on hepreassa vakiintunut kirjoitusasuksi ת, mutta vanhassa hepreassa se kirjoitettiin  tai

Hesekielin profetialle on vastine Ilmestyskirjassa: “Älkää vahingoittako maata älkääkä merta, älkää myös puita, ennenkuin me olemme painaneet sinetin Jumalamme palvelijain otsaan”. (Ilm. 7:3, vrt. Ilm. 9:4) ja ”Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja hänen kanssaan sata neljäkymmentä neljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen Isänsä nimi.” (Ilm. 14:1)

Uudessa testamentissa puhutaan Pyhästä Hengestä uskoviin painettuna sinettinä (2. Kor. 1:22, Ef. 4:30, vrt. 1. Kor. 6:11). Varhaisimmat Uuden testamentin jälkeiset kirjoittajat samastavat kasteen ja Pyhän Hengen sinetin. Hermas (n. 150) kirjoittaa: “Ihminen on kuollut ennen kuin hänellä on Jumalan Pojan nimi. Mutta kun hän saa sinetin, hän panee pois kuolevaisuuden ja saa elämän. Sinetti on siis vesi. He astuvat veteen kuolleina ja nousevat siitä elävinä. ” (Hermaan paimen, vertaus IX, 93:13, ks. myös 2. Kleem. 6)

Yhä edelleen meidän kasteliturgiassamme pappi tekee ristinmerkin kastettavan otsaan ja rintaan. Jos tämä tapa periytyy apostoleilta asti, selittää se Ilmestyskirjan kuvan siitä, miten Jeesuksen ja hänen Isänsä nimi painetaan uskovien otsaan – se tapahtuu nimittäin silloin, kun heidän päällensä pyhässä kasteessa lausutaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi. Huomionarvoista on myös se, että ristinmerkki on muodoltaan samankaltainen kuin Kristus-nimen ensimmäinen kirjain, kreikan khii (X).

Profeetta Hesekielin sanan tulkitseminen ennakkoilmoitukseksi ristinmerkistä saa tukea Origeneeltä (185-284), joka vaikka kirjoittikin kreikaksi, näki paljon vaivaa tutkiakseen kirjoituksia heprean kielellä. Hän kirjoittaa: ”Taw-kirjain on muodoltaan samanlainen kuin risti ja näin ollen on tässä profetia siitä merkistä, jonka kristityt tekevät otsalleen. Nimittäin tämän merkin tekevät kaikki uskovaiset ennen kuin he ryhtyvät mihinkään, erityisesti ennen kuin he aloittavat rukousta tai käyvät lukemaan pyhiä kirjoituksia.” (Selecta in Ezechielem, 9)

Ristinmerkin käyttö jumalanpalveluksessa

Ensimmäiset kristityt tekivät ristinmerkin otsaansa siunatakseen itsensä, kuten pappi oli siunannut heidät ristinmerkillä kasteen yhteydessä. Jumalanpalveluksessa pappi siunasi kansan tekemällä ison ristinmerkin otsalta rinnalle ja vasemmalta olkapäältä oikealle ja vähitellen tästä kehittyi tavanomaisin tapa itsensä ristimiseksi. Pienen ristinmerkin tekeminen ei kuitenkaan ole kadonnut kokonaan ja esimerkiksi ennen evankeliumin lukemista on siellä täällä tapana siunata itsensä tekemällä peukalolla pienen ristinmerkin ensin otsalle, sitten huulien päälle ja viimeiseksi sydämen päälle pyytäen näin Jumalaa evankeliumin kautta pyhittämään ajatukset, sanat ja sydämen tunteet.

Ristinmerkillä voi siunata itsensä pitkin päivää, aamulla noustessa, illalla käydessä levolle, työhön tai aterialle ryhdyttäessä. Myös jumalanpalveluksessa on monia kohtia, joissa ristinmerkin tekeminen liittyy luontevasti rukoiltavaan asiaan. Jumalanpalvelukseen voi valmistautua tekemällä ristinmerkin kirkkosaliin astuttaessa. Tämä pieni ele muistuttaa siitä, että nyt astutaan rukouksen huoneeseen. Vähitellen ajatukset suuntautuvat arkisista askareista kohti pyhää juhlaa.

Jumalanpalveluksen alussa pappi siunaa ristinmerkillä kansan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeenja samoin hän tekee jumalanpalveluksen lopussa. Näissä kummassakin kohdassa voi ristinmerkillä omistaa siunauksen itselleen ja muistuttaa pyhästä kasteesta, joka on syy Jumalan kansan juhlaan osallistumiselle ja joka tuon juhlan päätyttyä muistuttaa siitä tehtävästä, joka kristityillä on, nimittäin olla maailman valona ja suolana. Kun pappi julistaa synninpäästön Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, voi ristinmerkillä muistuttaa itseään synninpäästön perustasta: Kristuksen rististä ja pyhästä kasteesta ja näin kätkeä itsensä syntien anteeksiantoon. Itsensä voi ristiä, kun uskontunnustuksen viimeiset sanat luetaan: ”ja tulevan(+) maailman elämää”. Tällöin ristinmerkkiin sisältyy rukous: tähän uskoon minut on kastettu, tässä uskossa Jumala minut varjelkoon. Hieman harvinaisempi on tapa tehdä ristinmerkki ehtoollisliturgian aikana, kun lauletaan ”Siunattu(+) olkoon hän, joka tulee Herran nimessä”. Syy ristinmerkin tekemiseen tässä kohdassa on se, että ristinmerkki on nimenomaan siunaamisen merkki. Jeesuksen nimen siunaaminen tuo siunauksen meillekin. Joskus opetetaan, että ristinmerkin voi tehdä aina, kun Pyhän Kolminaisuuden nimi lausutaan. Täsmällisempää olisi sanoa, että ristinmerkki tehdään, kun pyydetään siunausta. Siksi ristinmerkkiä voi halutessaan käyttää yleisenä rukouseleenä pitkin jumalanpalvelusta ja sen voi liittää rukousten loppuylistykseen.

Hetkipalveluksissa ristinmerkin yhteys siunauksen pyytämiseen tulee selvemmin esiin kuin päiväjumalanpalveluksessa. Ristinmerkki tehdään avauspsalmin kohdassa ”Jumala(+) ole armollinen, pelasta minut”. Kiitoslaulussa se tehdään varsinaisen kiitoslaulun (ei vielä antifonin) ensimmäisen sanan jälkeen, esimerkiksi: ”Ylistetty(+) olkoon Herra, Israelin Jumala.” Loppusiunauksessa, kun käytetään trinitaarista siunausta, ristinmerkki tehdään kolminaisuuden ensimmäisen persoonan nimen jälkeen: ”Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä(+) ja Poika ja Pyhä Henki” tai kun Pyhän Kolminaisuuden nimeä ei lausuta, ristinmerkki tehdään siunatkoon-sanan jälkeen seuraavasti: ”Siunatkoon(+) teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Hän antakoon teille rauhaisan yön ja autuaan lopun.”

Itsenäisesti itsensä voi ristiä myös ehtoollispöytään käydessä ja sieltä noustessa. Ristinmerkki muistuttaa kenelle Herran ruumis ja veri kuuluvat: nimittäin uskoville, jotka ovat häneen ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa kastetut.

Kun pappi jumalanpalveluksessa tekee ristinmerkin Pyhän Kolminaisuuden nimen kohdalla, tapana on, että hän laskee käden otsalta rinnalle, kun Pojan nimi lausutaan. Siis Isän ja (+) Pojan ja Pyhän Hengeen nimeen. Tämä kuvastaa Pojan laskeutumista Isän luota ihmisten keskelle meidän ja meidän pelastuksemme tähden. Sivulta toiselle hän siirtää käden Pyhän Hengen nimen kohdalla merkkinä siitä, että Pyhä Henki on pyhien yhdistäjänä ja hän luo todellisen horisontaalisen yhteyden Jumalan kansan keskuuteen. Näillä ajatuksilla voi myös kuka hyvänsä uskova ristinmerkkiä tehdessään ylistää Pyhän Kolminaisuuden pelastustekoja.

Ortodoksisessa kirkossa ristinmerkki tehdään kolmella yhteen liitetyllä sormella oikealta vasemmalle. Läntinen perinne, jonka myös luterilainen kirkko on perinyt, on tehdä ristinmerkki avokämmenellä sormet yhteen liitettynä vasemmalta oikealle. Sen jälkeen kun on ristinyt itsensä, voi kumartaa ja näin osoittaa nöyrää palvontaa hänelle, jolta kaikki siunaus on lähtöisin.

Tiivistettynä

Rukoustapoja on monia. Olennaisempaa kuin se, mitä tekee, on se millaisella sydämellä tekee sen, minkä tekee. Puhtaasti ulkonaiset tavat vailla sisältöä on parasta jättää tekemättä. Moneen tapaan kätkeytyy kuitenkin runsas sisältö, joka voi auttaa kristittyä jumalanpalveluksen rukousluonteen sisäistämisessä. Tällaisia tapoja ovat esimerkiksi seuraavat:

1. Ristinmerkki, kun pappi siunaa kansan Isän ja (+) Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
2. Ristinmerkki, kun pappi julistaa synnistäpäästön.
3. Kumarrus, kun psalmin päätteeksi lausutaan Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle…
4. Kumarrus, kun kiitosvirressä lausutaan pyhä nimi kahdessa kohtaa: ”Kaikkein korkeimman ainoa Poika, Jeesus Kristus!” ja ”Sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.”
5. Kumarrus, kun uskontunnustuksessa lausutaan pyhä nimi: ”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen”
6. Ristinmerkki uskontunnustuksen lopussa: ”ja tulevan(+) maailman elämää” tai ”ja iankaikkisen(+) elämän”.
7. Ristinmerkki, kun ehtoollisliturgiassa lauletaan ”Siunattu(+) olkoon hän, joka tulee Herran nimessä”
8. Ristinmerkki, kun ehtoollisvieras käy nauttimaan Herran ruumista ja verta ja kun hän on nauttinut pyhän sakramentin.
9. Ristinmerkki, kun pappi siunaa kansan jumalanpalveluksen päätteeksi.

Johannes Gerhard, Uskon pyhä salaisuus

Laupias Jeesus, minä tunnen sydämellisen armahtavaisuutesi ja rakkautesi hehkun (Luuk. 1:78): näyttää siltä, että rakastat minua enemmän kuin itseäsi, kun annat itsesi alttiiksi puolestani. Mitä sinulla, täysin viattomalla on tekemistä kuoleman ajatuksenkaan kanssa? Mitä sinulla, ihmislapsista ihanimmalla, kasvoihin sylkemisen kanssa? Mitä sinulla, kaikkein vanhurskaimmalla, ruoskimisen ja kahleiden kanssa? Minulle kaikki tuo olisi kuulunut, mutta sanomattomassa rakkaudessasi sinä astut alas tämän maailman vankilaan, otat päällesi minun orjanpukuni ja alttiisti kannat minun rangaistukseni. Minut olisi kuulunut syntieni tähden tuomita polttavan helvetin sammumattomiin liekkeihin, mutta sinä ristin alttarilla rakkauden tulesta hehkuen vapautat minut niistä. Minut olisi kuulunut syntieni tähden sysätä kauas taivaallisen Isän kasvojen edestä, mutta sinä joudut minun tähteni valittamaan, että taivaallinen Isä on sinut hylännyt. Minun kuului joutua ikuisesti Perkeleen ja hänen enkeliensä kidutettavaksi, mutta sinä annat suunnattomasta rakkaudesta itsesi Saatanan palvelijoiden runneltavaksi ja ristiin naulittavaksi.

Yhtä paljon kuin huomaan sinun kärsimyksesi välineitä, yhtä paljon näen myös todisteita sinun minuun kohdistuvasta rakkaudestasi. Ovathan minun syntini nuo kahleet, ruoskaniskut ja nuo piikit, jotka sinuun sattuivat. Rakkautesi ei tyytynyt siihen, että omaksuit meidän lihamme, vielä selvemmin tahdoit vahvistaa sen katkeralla sielusi ja ruumiisi kärsimyksellä. Mikä minä olen, ylhäinen Herrani, että tottelemattoman orjan vuoksi tahdoit niin monta vuotta olla orjana? Mikä minä olen, ihana Ylkä, ettet kuolemastakaan kieltäydy minun, törkeän synnin orjan ja Perkeleen porton tähden? Mikä minä olen, laupias Luoja, ettet minun, viheliäisen luotusi tähden kavahda ristin piinapuutakaan? Rakastettava Ylkäni, olen sinulle ihanalle liljalle, haavoittava ja pistävä oas. Minä panen kannettavaksesi kovan ja karkean kuorman, joka painaa sinua niin raskaasti, että veripisarat vuotavat yltyleensä ruumiistasi.

Meliton, Pääsiäissaarna

Miksi teitkään, oi Israel, oudon rikoksen? Halvensit häntä, joka antoi arvon sinulle. Häpäisit hänet, joka antoi kunnian sinulle. Kielsit hänet, joka tunnusti sinut. Julistit lainsuojattomaksi hänet, joka julisti lakinsa sinulle. Surmasit hänet, joka antoi elämän sinulle. Mitä teitkään oi Israel?

[Miksi hänet surmattiin?] / Koska hän paransi heidän rampansa / puhdisti heidän pitalisensa/ vei valoon heidän sokeansa / ja herätti heidän kuolleensa. /Tämän vuoksi hän kärsi.

[Oi Israel,] sinä löit ruoskat hänen ruumiiseensa ja orjantappuran hänen päähänsä. Sidoit hänen kauniit kätensä, jotka muovasivat sinut maasta. Juotit sappea hänen kauniiseen suuhunsa, joka puhalsi elämän sinun suuhusi. Surmasit Herran suurena juhlana.

Sinä pidit iloa – hän kärsi nälkää. Sinä joit viiniä, söit leipää, hän etikkaa ja sappea. Sinun kasvosi loistivat, hänen [kasvonsa vääntyivät murheesta]. Sinä riemuitsit, hän tunsi tuskaa. Sinä veisasit psalmeja – hänet tuomittiin. Sinä löit tahtia – hänet lyötiin ristiin. Sinä tanssit – hänet haudattiin. Sinä lepäsit pehmeällä vuoteella –  hän haudan syvennyksessä.

Oi rikollinen Israel, miksi teitkään tämän oudon rikoksen? Miksi syöksit outoihin kärsimyksiin Herrasi, Valtiaasi, Luojasi, Tekijäsi, hänet, joka sinulle antoi arvosi, hänet, joka sinut nimitti Israeliksi?

Et sinä osoittautunut Israeliksi. Ethän nähnyt Jumalaa, et tuntenut Herraa, et tiennyt, oi Israel, että tämä on Jumalan esikoinen, joka on syntynyt ennen kointähteä. Joka sai valon loistamaan, joka sai päivän paistamaan, joka erotti pimeyden valkeudesta.–

Hän joka ripusti maan, ripustetaan. Joka takoi taivaat, on taottu puuhun. Joka kiinnitti kaiken, on kiinni puussa. Valtiasta on pahoinpidelty. Jumala on surmattu.

Israelin kuninkaan on toimittanut pois elävien joukosta Israelin oikea käsi. Oi outoa murhaa, oi outoa rikosta! Valtiaan muoto on muuttunut. Alaston on hänen ruumiinsa. Ei hänelle suotu vaippaakaan peittämään hänen alastomuuttaan.

Siksi taivaan valot kääntyivät pois ja päivä pimeni, kätkeäkseen puuhun ripustetun alastoman. Ei se pimentänyt Herran ruumista, vaan ihmisten silmät.

Niinpä, kun kansa ei vavissut, vapisi maa. Kun kansa ei kauhistunut, kauhistuivat taivaat. Kun kansa ei reväissyt vaatteitaan, repäisi enkeli. Kun kansa ei valittanut, jyrisi taivaasta Herra ja Korkein antoi äänensä kuulua.

Tämän vuoksi oi Israel: Herran edessä et vavissut, Herran edessä et kauhistunut, Herran edessä et valittanut. Esikoistesi edessä nostit valitushuudon, riippuvan Herran edessä et reväissyt vaatteitasi.–

 

Johannes Gerhard, Uskon pyhä salaisuus

Katsele, uskova sielu, ristillä kärsivän tuskaa, siinä riippuvan haavoja ja kuolevan piinaa. Päätä, jonka edessä enkelitkin hengessään vapisevat, pistävät tiheät okaat. Kauniisiin kasvoihin, ihmislapsista ihanimpiin, sylkevät jumalattomat niitä rumentaen. Aurinkoakin kirkkaammat silmät peittää kuolon sumu. Korvia, jotka kuulevat enkelien ylistystä, raastavat synnintekijöiden herjat ja pureva pilkka. Suun, joka tuo julki jumalallisia lauseita ja opettaa enkeleitä, annetaan juoda sappea ja etikkaa. (Jes.66:1) Jalat, joiden astinlaudan eteen kumarrutaan palvoen, isketään nauloin kiinni puuhun. Kädet, jotka Levittivät taivaat, ovat pingotettuina ristin puulle ja siihen naulitut. (Jes.45:12) Ruumista, joka on jumaluuden kaikkeinpyhin sija ja puhtaista puhtain asunto, ruoskitaan ja se lävistetään keihäällä – ei jäänyt koskematta muuta kuin kieli, niin että hän saattoi rukoilla ristiinnaulitsijoidensa puolesta. Hänet, joka hallitsee taivaassa yhdessä Isän kanssa, naulitsevat syntiset kurjalla tavalla ristille. (Luuk. 23:34)

Jumala kuolee, Jumala kärsii, Jumala vuodattaa verensä. Hinnan suuruuden perusteella voit arvioida vaaran suuruuden. Lääkkeen hinnan perusteella arvioi taudin vaara. Suunnattoman syvät olivat ne haavat, joita ei voitu parantaa muulla keinoin kuin elävöittävän ja eläväksitekevän lihan haavoilla. Ankara oli se tauti, jota ei voitu hoitaa muutoin kuin lääkärin kuolemalla.

–

Kuinka isoin ja verisin kirjaimin kirjoitettuna ovatkaan minun syntini luettavissa Kristuksen ruumiissa! Kuinka ilmeinen on, vanhurskas Jumala, sinun vihasi, joka kohdistuu minun harjoittamaani vääryyteen! Kuinka kovissa kahleissa onkaan minun täytynyt olla, kun niiden katkomiseksi annetaan näin kallis lunastushinta! Kuinka valtavia täytyykään syntieni tahrojen olla, kun niiden pyyhkimiseen virtailevat verivirrat Kristuksen ruumiista! (Luuk. 22:44) Oi vanhurskas Jumala, sinä joka samalla olet laupias Isä, ota huomioon, kuinka kohtuuttoman rangaistuksen Poikasi on kärsinyt ristillä, ja unohda, kuinka kohtuuttomat ovat sinun kelvottoman orjasi teot. Katso hänen syviin haavoihinsa ja upota minun syntini armosi syvään mereen! (Miik. 7:19)

–

Kristus hikoili meidän tähtemme verta, jottei kylmä hiki kuolon kamppailussa saisi meitä uupumaan. Hän tahtoi käydä taistoon kuolemaa vastaan, jottemme me masentuisi kuolonkamppailussa. Hän tahtoi kestää hirvittävän ahdistuksen ja murheen kuolemaan asti, jotta me pääsisimme osallisiksi iankaikkisesta taivaan ilosta. [] Hän tahtoi, että juutalaiset hänet vangitsisivat ja sitoisivat, jotta päästäisi vapaiksi meidät, jotka olemme synnin kahleissa ja tuomitut iankaikkiseen kadotukseen. Puutarhasta hän tahtoi kärsimystiensä alkavan, jotta hyvittäisi synnin, joka oli alkanut paratiisin puutarhasta. Hän tahtoi enkelin vahvistavan itseään tehdäkseen meistä taivaan enkelien kumppaneita. Hänet hylkäävät omat opetuslapsensa, jotta hän voisi likeisesti liittää itseensä meidät, jotka häpeällinen luopumus on vieroittanut Jumalasta. Häntä syyttivät neuvoston edessä väärät todistajat, jotta Saatana ei saisi syyttää meitä Jumalan lain perusteella. Hänet tuomittiin maan päällä, jotta me pääsisimme vapaiksi taivaissa. Hän, joka ei ollut syntiä tehnyt, vaikeni syntien tähden, jotta meidän ei tarvitsisi syntiemme tähden vaieta, kun meidät viedään Jumalan tuomioistuimen eteen. Hän salli antaa itselleen korvapuusteja, jotta me vapautuisimme omantunnon ja Saatanan pistoksista. Hän antoi itseään pilkata, jotta me voisimme pilkalla vastata Saatanan ilkkumiseen. Hänen päänsä peitettiin, jotta hän voisi meiltä poistaa synnin peitteen, joka meitä estää luomaan katsettamme Jumalaan ja luo meihin kadottavan tietämättömyyden. Hän tahtoi tulla riisutuksi vaatteistaan, jotta meille palautettaisiin viattomuuden vaate, jonka olimme synnin tähden menettäneet. Okaiden hän antoi pistää itseään parantaakseen meidän sydämemme pistokset.

Ristin kuorman hän kantoi poistaakseen meiltä iankaikkisen rangaistuksen kuorman. Hän huusi tulleensa Jumalan hylkäämäksi valmistaakseen meille iankaikkisen asumisen Jumalan tykönä. Hän janosi ristillä [] estääkseen meitä nääntymästä iankaikkiseen janoon. Hän tahtoi antaa Jumalan vihan hehkun kärventää itseään poistaakseen meiltä helvetin tulen. Hänet tuomittiin, jotta hän vapauttaisi meidät Jumalan tuomiosta. Hänet tehtiin syylliseksi, jotta hän päästäisi vapaaksi meidät, jotka olemme syyllisiä. Väärämielisten kädet löivät häntä, jotta hän voisi torjua meiltä Perkeleen ruoskaniskut. Hän huusi tuskissaan säästääkseen meidät iankaikkisesti voihkimasta. Hän vuodatti kyyneleitä pyyhkiäkseen meidän kyyneleemme. Hän kuoli, jotta me saisimme elää. Hänen lävitseen kävivät helvetin tuskat, jotta meidän ei ikinä tarvitsisi niitä tuntea. Hänet nöyryytettiin, jotta näin hankittaisiin lääke meidän pöyhkeyteemme. Hänet kruunattiin piikkikruunulla, jotta hän näin ansaitsisi meille taivaallisen kruunun. Kaikkien taholta hän sai kärsiä, jotta hän hankkisi kaikille autuuden. Kuolema sumensi hänen silmänsä, jotta me saisimme elää taivaallisen valon kirkkaudessa. Hän sai kuulla herjoja ja hävyttömyyksiä, jotta me kuulisimme taivaassa enkelten ylistyslauluja.
–
Älä siis menetä toivoasi, uskova sielu! Sinun tähtesi on tullut loukatuksi itse ääretön hyvyys, mutta maksetuksi on myös tullut ääretön hinta: sinulle kuuluu tuomio syntiesi tähden, mutta Jumalan Poika on jo tuomittu koko maailman syntien tähden, jotka hän oli ottanut kantaakseen. Sinun syntisi ansaitsevat rangaistuksen, mutta Jumala on ne jo Pojassaan rangaissut. Syvät ovat sinun syntiesi haavat, mutta Kristuksen veri on kallisarvoinen balsami. Mooses julistaa sinulle kiroustuomion, koska et ole pitänyt kaikkea, mitä lain kirjaan on kirjoitettu, mutta Kristus on tehty sinun tähtesi kiroukseksi. Taivaassa on kirjoitettu sinua vastaan kirjoitus, mutta se on pyyhitty pois Kristuksen verellä.

Siispä sinun kärsimyksesi, laupias Kristus, on minun viimeinen pakopaikkani.

Kiirastorstaina 28.3.2013

Olemme tänään kokoontuneet muistamaan Kristuksen viimeistä iltaa ennen hänen kärsimystään ja ottamaan vastaan hänen pyhän rumiinsa ja verensä sakramentin, jonka hän tuona iltana asetti. Kuulkaamme, mitä kirkon opettajat ovat tästä sakramentista sanoneet. Leivän ja viinin ihmeellisestä pyhittymisestä Augustinus (sermo Guelferbytanus VII) opettaa:

–

Kuulkaa, te uuteen elämään syntyneet ja sen tähden lapsiksi kutsutut, — Se minkä näette Herran pöydässä, kaikki se minkä silmillä voi havaita, on sitä samaa mitä olette omilla pöydillänne tottuneet näkemään. Ulkomuoto on sama, mutta vaikutus ei. Te itsekin olette samoja ihmisiä kuin ennen eikä ulkonäkönne ole muuttunut, ja kuitenkin te olette uusia: varreltanne vanhoja, uusia pyhyyden armon puolesta. Samalla tavalla tämä on uutta.

Vielä nyt tässä on, kuten näette, leipää ja viiniä. Sitten tapahtuu pyhittäminen ja tämä leipä on Kristuksen ruumis ja tämä viini on Kristuksen veri. Sen saa aikaan Kristuksen nimi, sen saa aikaan Kristuksen armo, niin että tämä näyttää samalta kuin ennen, mutta ei kuitenkaan vaikuta samaa kuin ennen. Sillä jos se olisi syöty aikaisemmin, se olisi vain täyttänyt vatsan; hetken kuluttua nautittaessa se rakentaa mieltä.

–

Kristuksen ruumiin ja veren pelastavasta vaikutuksesta Johannes Gerhard (Meditationes sacrae) opettaa:

“Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä” sanoo Kristus (Joh. 6:54). Suuri on Vapahtajamme hyvä teko: hän ei ole ainoastaan omaksunut meidän lihaamme ja nostanut sitä taivaallisen kunniansa valtaistuimelle, vaan hän myös ravitsee meitä ruumiillansa ja verellänsä iankaikkiseen elämään. Mikä terveellinen herkku sielulle! Mitkä mieluisat pidot! Mikä taivaallinen enkelten ruoka! –

Näin Vapahtaja sanoo leivästä ja viinistä Ehtoollisessa: “Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni” (Matt. 26:26). Mitenkä Herra voisi unohtaa ne, jotka hän on lunastanut ruumiillansa ja verellänsä, jotka hän on ravinnut omalla ruumiillansa ja verellänsä? “Joka syö Kristuksen lihan ja juo hänen verensä, pysyy Kristuksessa ja Kristus hänessä.” (Joh. 6:56)

Enpä siis suuresti ihmettele sitä, että päämme hiukset ovat luetut (Matt. 10:30), että nimemme ovat kirjoitettu taivaassa (Luuk. 10:20)–, kun kerran saamme syödäksemme Kristuksen ruumista ja verta. Korkeaan arvoon ovat meidän sielumme korotetut, kun ne saavat syödä oman lunastuksensa kallista uhria. Suuri on ruumiidemmekin arvo, ne kun ovat asuinpaikkoja sielulle, joka on lunastettu Kristuksen ruumiilla, ravittu Kristuksen ruumiilla ja sitten myös Pyhän Hengen temppeleitä ja kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden asuntoja. Mahdotonta on, että ne voisivat jäädä hautaan, kun ne kerran ovat ravitut Herramme ruumiilla ja verellä. Tämä on aivan ihmeellinen ruoka: me syömme sitä emmekä kuitenkaan muuta sitä ruumiiseemme kuuluvaksi, vaan muutumme itse häneen kuuluvaksi. Olemme Kristuksen jäseniä ja hänen Henkensä tekee meidät eläviksi, hänen ruumiinsa ja verensä ovat meidän ravintomme.  –

Me liitymme Herraan ja olemme siis yksi henki hänen kanssaan. Me yhdymme häneen, emme ainoastaan luontojen yhteyden muodossa, vaan myös ruumiin ja veren osallisuuden perusteella. En siis sano samoin kuin juutalaiset: “Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi?” (Joh. 6:52) Ennemminkin huudahdan: Kuinka onkaan Herra jakanut meille lihansa syötäväksi ja verensä juotavaksi! En pengo löytääkseni vastauksen kysymykseen, miten hän tähän kykenee, vaan ihmettelen hänen laupeuttaan. En tutki hänen majesteettisuuttaan, vaan ihastelen hänen hyvyyttään. Uskon, että hän on läsnä, mutta en tiedä, millä tavoin. Tiedän varmasti, että hän on tässä, mitä kiinteimmin ja syvimmin. Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä, liha hänen lihastaan, luu hänen luistaan. (Ef. 5:30) Hän asuu itse meissä ja me hänessä. –

Kas tässä on enemmän kuin paratiisi: luodut ravitaan Luojansa lihalla. Katuva omatunto puhdistetaan Jumalan Pojan verellä, Kristuksen ruumiilla ravitaan hänen jäsenensä, joiden pää hän on. Uskova sielu saa syödäkseen jumalaiset ja taivaalliset herkut. Jumalan pyhä liha, jota enkelit palvovat persoonan ykseydessä, enkeliruhtinaat kunnioittavat, jonka edessä vallat vapisevat, jota voimat ihailevat ­ tämä juuri tulee meidän hengelliseksi ravinnoksemme. Iloitkoot taivaat ja riemuitkoon maa (Ps. 96:11), mutta yli senkin uskova sielu, joka saa osakseen tämän veroiset ja näin suuret lahjat!

–

Kutsusta Herran pöytään Tuomas Kempiläinen (De Imitatio Christi, IV kirja) opettaa:

Tulkaa, sanot, kaikki te, jotka työtä teette ja olette raskautettuja, ja minä tahdon teitä virvoittaa. Mikä suloinen ja armas sana syntisen korvissa, kun sinä, minun Herrani ja Jumalani, kutsut minut, köyhän ja kurjan, pyhän ruumiisi yhteyteen! Kuka olen minä, jotta rohkenisin sinua lähestyä? Katso, taivasten taivaat eivät sinua käsitä, ja sinä sanot: ‘Tulkaa kaikki minun tyköni!’ — Kuinka uskaltanen tulla, minulla kun ei ole mitään hyvää eteesi asettaa? Kuinka voin johdattaa sinut huoneeseeni, minä, joka niin usein olen rikkonut armaitten kasvojesi edessä! Sinua kunnioittavat enkelit ja arkkienkelit, sinua pelkäävät vanhurskaat ja pyhät; ja sinä sanot: ‘Tulkaa kaikki minun tyköni! Jolleivät nämä olisi, Herra, sinun sanojasi, kuka niitä uskoisi? Ja jollet sinä kutsuisi, kuka rohkenisi astua esiin? Oi maailman näkymätön Luoja, kuinka ihmeellisesti menettelet kanssamme, kuinka lempeästi kohtelet valittujasi, kun sakramentissa annat itsesi heidän nautittavakseen! Tämä käy kaiken ymmärryksen ylitse, tämä vetää erikoisesti hurskasten sydämet puoleensa ja sytyttää rakkauden liekin. Sinun tosiuskovaisesi, jotka koko ikänsä tavoittelevat parannusta, saavat nauttiessaan tätä kallista sakramenttia usein, suuren hartauden armon ja rakkauden kaikkeen hyvään. Oi tuota sakramentin ihmeellistä ja salattua armoa, jonka ainoastaan Kristukseen uskovat saavat tuntea, mutta jota eivät uskottomat eivätkä synnin orjat saa kokea. Tässä sakramentissa lahjoitetaan hengellinen armo ja palautetaan sielun menetetty hyvyys ja synnin rumentama kauneus. Niin suuri on toisinaan tämä armo, että el ainoastansa sielu, vaan myöskin heikko ruumis tuntee saaneensa uusia voimia.

–

Vielä kirkon varhaisimpiin opettajiin kuuluva Ignatios Antiokialainen kirjoittaa:

Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava tuomio raukenee teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta. –

Murtakaa yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa.

Vielä tulevaa marttyyrikuolemaansa ennakoiden hän sanoo: En ole mieltynyt katoavaan ruokaan enkä tämän elämän nautintoihin. Tahdon Jumalan leipää, nimittäin Jeesuksen Kristuksen lihaa, — ja ruoakseni tahdon hänen vertansa, nimittäin katoamatonta rakkautta. –

–

Tällä tavoin rohkaisevat meitä ennen eläneet opettajat meitä käymään Herran pyhää ruumista ja verta nauttimaan. Mitä meidän kaikesta tästä tulisi ajatella? Niin kuin kiirastorstai on hiljaisen viikon huipennus ennen raskasta matkaa pitkä perjantain hautaan, niin on kiirastorstai Kristuksen opetustyön huipennus. Itseasiassa Johanneksen evankeliumista neljännes käsittelee yksinomaan kiirastorstain tapahtumia ja opetuksia.

Jeesus on kokoontunut viettämään iloista juhlaa opetuslapsiensa kanssa. Halajamalla olen halunnut syödä tämän pääsiäislampaan! Jeesus sanoo ”enää en syö, ennenkuin sen täyttymys tapahtuu Jumalan valtakunnassa.” Opetuslapset odottavat Kristuksen pian perustavan messiaanisen valtakuntansa ja vapauttavan Israelin. Ja niin hän totisesti tekeekin, mutta aivan toisella tavoin kuin opetuslapset odottavat. ”Ennen en syö, ennen kuin se on täytetty Jumalan valtakunnassa.” Eikä mene kauaa, kun tämä halulla pääsiäisateriaa syövä elämää täynnä mies riippuu ristissä häpäistynä ja lausuu: ”Se on täytetty.” Tältä näyttää Messias-valtakunta. Ei kultaa ja hopeaa vaan risti.

Poismenonsa tietäen Jeesus sanoo: ”Tehkää se minun muistokseni.” Onko tämä kuolinvuoteella makaavan hurskas toivomus: muistakaa minua hyvällä? Juutalainen pääsiäisateria oli myös muistoateria, Egyptistä vapautumisen muistoateria. Mutta Jeesuksen muistoateriasta tulee enemmän. Sillä siitä tulee hänen läsnäolonsa ateria. Juutalaiset muistelevat poissaolevaa Egyptiä, mutta apostolit saavat muisteltavakseen jotain läsnäolevaa. Siksi, kun luemme Herran ehtoollisen asetussanat, me emme muistele poissaolevaa Kristusta vaan läsnä olevaa Herraamme. Muistelu, anamneesi, merkitseekin nyt osallisuutta tuosta kerran tapahtuneesta viimeisestä ehtoollisesta. Mekin liitymme samaan ehtoollispöytään, joka kerran asetettiin ylähuoneessa, mutta jossa tarjoilu jatkuu aina Herramme paluuseen saakka.

Leipä on yksi kautta aikojen, sillä Kristus on yksi. Tämän leivän kautta kaikki kristityt ympäri maailmaa liittyvät yhteen, ei ainoastaan nyt elävät, vaan myös kaikki edellämme kilvoitelleet. Kaikki me olemme osallisia Kristuksessa ja elämme hänelle, elimme tai kuolimme. Siksi tämä ateria on todella pyhien yhteys, communio sanctorum. Pyhät leipä ja viini jaetaan pyhille kristityille, joiden kautta he tulevat pyhiksi ja yhä edelleen pyhittyvät.

Kun Kristus sanoo: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan” se tarkoittaa, että alttarilla on todella läsnä se ruumis, joka Golgatalla uhrattiin, siis tuo uhri itse. Mutta vain uskossa syömällä ja juomalle me pääsemme tuo alttarin uhri meitä hyödyttää. Mutta Golgatan uhri ei ole mennyttä historiaa, vaan yhä uudelleen ja uudelleen se vahvistaa meitä ja pyyhkii pois syntimme. Se on kertakaikkinen uhri ja se pysyy ikuisesti voimassa.

Kristus sanoo: ”Tämä on uusi liitto minun veressäni.” Jeesus ja apostolit ovat kokoontuneet viettämään juutalaista pääsiäisateriaa. Siihen kuuluvat tietyt maljat ja rukoukset. Siinä muistellaan Egyptin orjuudesta ja koston enkelistä pääsemistä, ”pääsiäistä”. Karitsan veri pelasti israelilaiset Egyptissä ja siksi he saivat käskyksi joka vuosi teurastaa karitsan tämän pääsiäisen vuoksi. Mutta nyt pääsiäisateria muuttuukin kokonaan uudenlaiseksi ateriaksi. Jeesus sanoo: tämä on uusi liitto, uusi liitto minun veressäni. Tai niin kuin Biblia: tämä on uusi Testamentti.

Uusi liitto ei ole liitto eläinten veressä, ei liitto ympärileikkauksessa. Apostoli Pietari kirjoittaa: Te ette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.

Miksi tämä yö on erilainen kuin kaikki muut yöt? Tänä yönä se on täytetty. Jumalan valtakunta on tullut. Ennen olimme orjia, mutta nyt olemme vapaita.

–

Rukoilkaamme siis vielä, että saisimme tämän pyhän uuden testamentin aterian nauttia sielujemme autuudeksi: (Johannes Bäck, Muukalaisten kotielämä)

Herra Jeesus, ylistetty Vapahtajani! Syntisten vieraana sinä olit maan päällä vaeltaessasi. Sinä et halveksinut heidän kutsuaan. [Nyt sinä kutsut minut luoksesi.] — Herra, en ole sen arvoinen, että tulisin vieraaksesi, sillä olen perin juurin syntinen. Rohkenen kuitenkin tulla, kun näen ihmeellisen rakkautesi minunlaistani syntistä kohtaan. Tulen sanasi ja kutsusi nojalla ja juuri tämmöisenäni. Vaikka olen kylmä ja kuollut, tulen sittenkin. Olen tosin toivonut tulevani paremmaksi, mutta näen nyt, ettei asiani parane odottamalla, sillä olen tullut entistä pahemmaksi. Ja miksi odottaisinkaan, sinä Herra Jeesus, olet tehnyt minut kelvolliseksi. Sinä olet antanut kaikki syntini anteeksi, myös kylmyyteni, penseyteni ja epäuskoni. Tulen sinun lahjapuvussasi.

Rukoilen, että en nyt kuuntelisi mitään muuta kuin sinun ääntäsi. Saan katsoa vain sinuun, Jumalan Karitsa. Sinä olet ottanut pois syntini. Minun ei tarvitse kuunnella oman sydämeni ääntä. Vain sinun ääntäsi kuuntelen. Sinä sanot: Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Ottakaa ja juokaa, tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Otan siis vastaan, Herra Jeesus, kirkastetun ruumiisi siunatussa leivässä ja kalliin veresi siunatussa viinissä. Minulla ei ole sellaisia valtavia tunteita syntieni anteeksisaamisesta kuin tahtoisin. Sitä suuremmasta syystä tarvitsen ehtoollisesi, saadakseni vakuutuksen syntien anteeksiantamuksesta. Kallis Vapahtaja, vain sinun rakkautesi sytyttää kylmän sydämeni. Ja missä pääsisin sinua lähemmäksi? Ehtoollisessasi pääsen kaikkein likeisimpään yhteyteen kanssasi. Minä olen sinussa ja sinä minussa, kun nautin ruumiisi ja veresi sakramentin. Tahdon karkottaa kaikki epäilykseni. Herra Jeesus, tarvitsen tämän virvoituksen, sillä olen uskonelämässäni heikko. Toivoni horjuu ja väsyn vaeltamaan. Tee minut eläväksi läsnäolollasi ja rakkaudellasi. Kun nautin ehtoollisen, julistan kuolemaasi. Anna minun kokea kuolemasi voimaa, anna ilo, virvoita, rauhoita ja vahvista. Liitä minut itseesi. Kuule rukoukseni lupauksesi mukaan. Aamen.

Taskupsalttari (A6-koko)
Kirkkoraamatusta (1933) toimittanut Wille Huuskonen
Julkaisija: Suomen Luther-säätiö, 2012
ISBN: 978-952-5409-47-5
Hinta: 5 €

Tilaukset: tiedotus@luthersaatio.fi

Taskupsalttarin alkusivut (PDF)

Liite: Hakemisto ja kirkkovuoden psalmit (PDF)

Psalmit ovat olleet Jumalan kansan rakkain rukouskirja jo vanhan liiton aikaan. Taskupsalttarin tarkoitus on elvyttää psalmirukousta ja madaltaa kynnystä siihen. Kirjasta löytyy jokaiselle viikonpäivälle ja jokaiseen hetkeen psalmi. Kirjaa voi käyttää osana säännöllistä rukouselämää tai siihen voi tarttua tarpeen vaatiessa. Vaikka psalttari on järjestetty Benedictus Nursialaisen (480–543) luostarisäännön mukaan, vapauden henki vallitkoon siinä miten maailmassa elävät tätä kirjaa rukoilevat.

Laulamista varten on psalmeihin tehty merkintöjä. Lihavoitu tavu merkitsee sävelkorkeuden muuttumista sävelmässä. Asteriksi (*) merkitsee lyhyttä mietiskelytaukoa säeparin keskellä. Sävelmät on painettu sisäkansiin mallin kera.

Psalmit voidaan lukea tai laulaa vuorolukuna jakaen rukoilijat esimerkiksi sukupuolen mukaan. Tällöin ensimmäinen ryhmä lukee sisennetyt ja toinen sisentämättömät jakeet.

Liiteosasta löytyvät rukoushetkien kaavat yhteistä rukousta varten. Kymmenen käskyä selityksineen on painettu oman vaelluksen tutkistelua varten.

Rukous päivän päättyessä (Kompletorio) laulettuna Taskupsalttarin mallin mukaan:

Kompletorio (psalmit 4, 91, 134)

Psalmeja laulettuna Taskupsalttarin mukaan mallisävelmillä:

Psalmi 1 Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa
Psalmi 2 Miksi pakanat pauhaavat
Psalmi 3 Herra, kuinka paljon minulla on vihollisia
Psalmi 4 Vastaa minulle, kun minä huudan
Psalmi 5 Ota korviisi minun sanani
Psalmi 6 Herra, älä rankaise minua vihassasi
Psalmi 7 Herra, minun Jumalani, sinuun minä turvaan
Psalmi 8 Herra, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa
Psalmi 9 Minä ylistän Herraa kaikesta sydämestäni
Psalmi 10 Miksi, Herra, seisot niin kaukana
Psalmi 11 Herraan minä turvaan

Kysymys juutalaisten asemasta ja Israelin valtiosta uuden liiton aikana hämmentää monia ja herättää paljon intohimoja. Törmäsin hiljan Patmos lähetyssäätiön julkaisemaan Totuusaktio Israel –nimiseen lehteen (Syyskuu 2011). Tässä lehdessä on esitetty muutamia kristilliselle siionismille tyypillisiä väitteitä, joita tarkastelen kriittisesti.

Israelin valtio – Jumalan silmäterä vai lihan teko?

Totuusaktio-lehden pääkirjoituksessa Leo Meller kirjoittaa: ”Syyskuussa käydään [YK:ssa] kamppailu Israelin valtion olemassaolon oikeutuksesta. Äänestys on suora hyökkäys Jumalaa ja Hänen profeetallista ilmoitustansa vastaan. Ihmiset yrittävät purkaa Jumalan teon Hänen synnytettyään Israelin valtion 1948.”

Vanhassa testamentin profeettakirjoissa paluu luvattuun maahan on toistuva teema ja moni yhdistää jo toteutuneet lupaukset Babyloniasta palaamisesta myös vuonna 1948 perustettiin Israelin valtioon.

Ymmärtääksemme juutalaisten hajaannusta, meidän on ymmärrettävä ne syyt, jotka johtivat ensin Babylonian pakkosiirtolaisuuteen ja myöhemmin juutalaisten karkotukseen Jerusalemista. Profeettakirjoista saamme moneen kertaan lukea, miten Jumala itse lähetti juutalaiset pois Pyhältä maalta harjoittamansa epäjumalanpalveluksen tähden. Tästä historiasta näemme myös sen, miten joskus sodat Israelia vastaan ovat Jumalan itsensä nostattamia ja miten viholliskansat voivat toimia Jumalan palveluksessa, kun hän päättää kurittaa omiaan.

Juutalaiset joutuivat pakkosiirtolaisuuteen uskottomuutensa tähden vuonna 586 eKr., mutta kun he palasivat pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eKr., he lopettivat aiemmin vallinneen epäjumalanpalveluksen. Jumala antoi heidän pysyä maassaan sen jälkeen vuosisatoja, mutta löi heidät uudelleen hajalle vuonna 70, kun roomalaiset hävittivät Jerusalemin temppelin.

Myös roomalaisten toimeenpanema juutalaisten hajottaminen liittyi heidän uskottomuuteensa. Jeesus itse ennusti temppelin hävittämisen: ”Sinulle [Jerusalem] tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.” (Luuk. 19:43-44)

Juutalaiset eivät tunteneet etsikkoaikaansa, vaan hylkäsivät Messiaansa. Siksi Jumala löi heidät hajalle ja hajotti Jerusalemin.

Kun nyt puhutaan siitä, että Jumala olisi synnyttänyt uudelleen Israelin valtion, minulle herää välittömästi kysymys: ovatko juutalaiset palanneet liittoonsa? Ovatko he ottaneet vastaan messiaansa, että Jumala heitä tällä tavoin siunaa?

Vastaus on valitettavasti yhä edelleen: eivät ole. Ja koska he eivät ole ottaneet messiasta vastaan, he ovat edelleen Jumalan vihollisia. Yhä edelleen Jerusalemissa kielletään Kristus ja siksi se on Raamatun mukaan hengellisesti kuin Sodoma.

On vaikea kuvitella, että nykyinen juutalaisvaltio olisi todella syntynyt Jumalan siunauksesta, kun juutalaiset yhä edelleen ovat evankeliumin hylkäämisen tähden kirouksen alla. Toinen vaihtoehto on se, että juutalaiset ovat väkivalloin ja lihan käsivarrella ottaneet Pyhän maan itselleen, välittämättä liitostaan Jumalan kanssa.

Room. 11:28 Evankeliumin kannalta he [juutalaiset] kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta valinnan kannalta he ovat rakastettuja isien tähden.

Ilm. 11:8 Ja heidän ruumiinsa viruvat sen suuren kaupungin kadulla, jota hengellisesti puhuen kutsutaan Sodomaksi ja Egyptiksi ja jossa myös heidän Herransa ristiinnaulittiin.

Tuleeko meidän siunata Israelia?

Pääkirjoituksessaan Leo Meller kirjoittaa: ”Jumala uhkaa kirouksella kaikkia kansakuntia, jotka nostavat kätensä Jumalan maata ja sen ainoata oikeutettua asuttajakansaa vastaqan. Voi YK:ta – voi Suomea!” Samalla sivulla on myös teksti: ”[Israelin kiroaminen] tapahtuu sanoin ja teoin. Jumala tietää ja toteuttaa 1. Moos. 12:3:n kohdallasi.”

Kyseinen Raamatun kohta kuuluu näin: ”[Herra sanoi Abrahamille:] ’Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’”

Tätä raamatunkohtaa sionistikristityt tulkitsevat siten, että Israelin valtion vastustaminen tuo mukanaan kirouksen ja Israelin valtion asian ajaminen puolestaan tuo siunauksen.

Tällaista julistusta kuunnellessa herää kysymys: Kirosiko Jumala profeetat, jotka kritisoivat Israelin valtaapitäviä? Kirosiko Jumala ne kuninkaat, joita hän käytti oman kostonsa välineenä Israelille? Tällaista ei ole Raamatusta pääteltävissä.

Niin kuin edellä todettiin, Jumalan lupaukset ovat aina sidoksissa siihen pysyykö hänen kansansa uskollisena. Silloin kun Jumalan kansa toimii Jumalan tahdon ja tehtävän mukaan, Jumala tekee sen vihollisten hankkeet tyhjiksi. Silloin kuin Jumalan kansa toimii jumalattomasti Jumala itse kurittaa sitä, lähettää profeettoja nuhtelemaan sitä ja nostaa sen viholliset sitä vastaan.

Oikein ymmärrämme Abrahamille omistetut sanat, jos luemme ne koskevaksi tosi Israelia, kristillistä kirkkoa. Sitä joka yrittää vastustaa kirkon työtä ja evankeliumin julistusta, varmasti kohtaa kirous. Sitä, joka edesauttaa kristillisen seurakunnan työtä, Jumalaa siunaa.

Seurakunta on tosi Israel

Paavali kuvaa Israelin ja pakanoiden suhdetta hienosti öljypuu-vertauksessaan. Luonnollinen Israel on öljypuun runko ja meidät pakanat oksastetaan osaksi sitä. Toisaalta kuolleet oksat – ne, jotka eivät usko – leikataan siitä irti. Varsinainen öljypuu, varsinainen Israel ovat ne, jotka uskovat Kristukseen, olivatpa he juutalaisia tai pakanoita.

Room. 11:17-21 Mutta jos muutamat oksista ovat taitetut pois ja sinä, joka olet metsäöljypuu, olet oksastettu oikeiden oksien joukkoon ja olet päässyt niiden kanssa osalliseksi öljypuun mehevästä juuresta, niin älä ylpeile oksien rinnalla; mutta jos ylpeilet, niin et sinä kuitenkaan kannata juurta, vaan juuri kannattaa sinua. Sinä kaiketi sanonet: “Ne oksat taitettiin pois, että minut oksastettaisiin”. Oikein; epäuskonsa tähden ne taitettiin pois, mutta sinä pysyt uskosi kautta. Älä ole ylpeä, vaan pelkää. Sillä jos Jumala ei ole säästänyt luonnollisia oksia, ei hän ole säästävä sinuakaan.

Paavali puhuu kirjeissään monta kertaa rinnan jumalallisesta ja luonnollisesta Israelista, sydämen ympärileikatuista ja lihan ympärileikatuista, sisäisistä ja ulkonaisista juutalaisista.

Room. 9:6-8 Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel, eivät kaikki ole lapsia sentähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: “Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset”;  se on: eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.

“Älkää ruvetko sanomaan mielessänne: ‘Onhan meillä isänä Aabraham’, sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille.” (Luuk. 3:8)

Room. 2:28-29 Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta.

Room. 9:25 hän myös Hoosean kirjassa sanoo: “Minä olen kutsuva kansakseni sen, joka ei ollut minun kansani, ja rakkaakseni sen, joka ei ollut minun rakkaani.

Gal. 6:15-16 Sillä ei ympärileikkaus ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus, vaan uusi luomus. Ja kaikille, jotka tämän säännön mukaan vaeltavat, kaikille heille rauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille!

1.Kor. 10:18 Katsokaa luonnollista Israelia; eivätkö ne, jotka syövät uhreja, ole alttarista osalliset?

Juutalaisten joukkokääntymys

Patmoksen julkaiseman lehden sivulla 5 on kirjoitus otsikolla Sana Herralta, Lance Lambert. Tuossa sanomassa on kohta: ”Pian kansojen täyteys on tullut pelastukseen ja käännyn taas Israelin, juutalaisen kansani, puoleen.”

Tässä kirjoittaja viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan, jonka mukaan koko Israel on pelastuva, kun pakanoiden täyteys on tullut sisään.

Room. 11: 25 Sillä minä en tahdo, veljet-ettette olisi oman viisautenne varassa-pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus-hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva (…)”

Milloin pakanoiden täyteys on tullut sisään? Eikö silloin kun Kristus tulee kunniassaan takaisin? Tämän kohdan tulkitseminen siten, että Paavali viittaisi johonkin juutalaisten massakääntymiseen, on johtanut sellaiseen käsitykseen, että olisi vielä koittava aika, jolloin täysi määrä pakanoita olisi jo tullut uskoon, eivätkä he voisi enää kääntyä ja pelastua! Kuitenkin, Kristuksen saarnatyön alkamisesta lähtien me olemme eläneet viimeistä aikaa eli lopun aikoja. Se tarkoittaa, että kun tämä aika päättyy, ei tule enää uutta aikaa, vaan sitten koittaa iankaikkisuus. Kuvitelma siitä, että koittaisi vielä jokin uusi aikakausi, jolloin Jumalan lupaukset pelastuksesta muuttuisivatkin radikaalisti, ovat vailla vankkaa raamatullista pohjaa.

Mitä Paavali sitten tarkoittaa? On luontevinta ymmärtää hänen tarkoittavan koko Israelilla sitä Israelia, jossa ovat juutalaiset runkona ja pakanat oksastettuna. Kun Kristus tulee takaisin, pakanoiden luku täyttyy ja koko Israel pelastuu. Kuolleet oksat, olivatpa juutalaisia tai kristittyjä luopioita, eivät pelastu.

Paavalin mukaan paatumus on kohdannut Israelia osaksi, sillä kaikkina aikoina Kristuksen paluuseen asti tulemaan joukko juutalaisia, jotka uskovat Vapahtajaansa. Jumala ei ole hylännyt kansaansa, vaan on jättänyt siitä jäännöksen, joka pysyy hänelle uskollisena.

Room. 9:27 Mutta Esaias huudahtaa Israelista: “Vaikka Israelin lapset olisivat luvultaan kuin meren hiekka, niin pelastuu heistä vain jäännös.

Siteen poisottaminen juutalaisten silmiltä?

2. Kor. 3:14-16 Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa. Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä; mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois.

Tämä kohta ymmärretään sionistien keskuudessa profetiana. Ikään kuin Paavali tässä lupaisi tulevan ajan, jolloin juutalaisilta otetaan tämä peite pois. Tämä ei kuitenkaan ole kielellisesti tai muutenkaan oikea tulkinta Paavalin sanoissa. Verbi periareitai (jae 16: peite otetaan pois) on tässä preesensmuodossa, ei futuurissa. Se merkitsee sitä, että aina siellä, missä juutalainen löytää Kristuksen, otetaan peite hänen sydämeltään pois ja hän ymmärtää sen, mistä Mooses todella puhuu: Kristuksesta Jeesuksesta. Tätä tapahtuu kaikkina aikoina aina Herran paluuseen saakka.

Miten sitten juutalaisiin tulisi suhtautua?

Suhtautumisessamme juutalaiseen kansaan, meidän tulisi ottaa mallia Paavalista. Hänellä on suuri murhe kansansa paatumuksesta. Hän jopa tahtoisi ottaa heidän kirouksensa itsensä päälle, jos se olisi mahdollista. Toisaalta hän selvästi sanoo, että varsinaisia Abrahamin lapsia ovat ne, jotka ovat lupauksen lapsia – eli ne, jotka uskovat. Hänen omalla kansallaan ei ole mitään muuta tietä Jumalan luo kuin pakanoillakaan: usko Herraan Jeesukseen.

On oikein ja hurskasta ottaa tämä Paavalin murhe omaksi esirukousaiheeksi ja rukoilla, että mahdollisimman moni juutalainen löytäisi kansansa Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen. Myös juutalaislähetys on perusteltua. Tulee kuitenkin olla kriittinen suhteessa niihin uutisiin, jotka kertovat juutalaisten kääntymisestä messiaaniseen uskoon. Monet niin sanotuista messiaanisista juutalaisista, vaikka pitävätkin Jeesusta messiaana, hylkäävät tämän jumaluuden, tai kieltävät vanhurskauden joka tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja (Gal. 3:10). Tällaiset messiaaniset juutalaiset ovat yhtä kaukana pelastuksesta kuin ne, jotka kokonaan kieltävät Kristuksen. Raskauttavaa on se, että he vieläpä johtavat harhaan niitä juutalaisia, jotka aidosti etsivät Herraansa.

Room. 9:3 Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta.

Gal. 3:10 Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: “Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee”.

Wille Huuskonen, TM

Oppi, jonka mukaan lapset syntyvät autuaina, eivätkä tarvitse kastetta pelastuakseen, on välttämätön siinä teologisessa kehyksessä, jossa korostetaan ihmisen tekoja/ratkaisua pelastuksessa. Ainoa raamatullinen argumentti sen puolesta lienee Matt. 19:14: “senkaltaisten on taivasten valtakunta”. Mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta? Entä mitä Jeesus tarkoittaa kohdassa Matt. 18:6 sillä, että lapsenkin voi vietellä pois uskosta? Miksi Jeesus tuossa kohdassa täsmentää: “näistä pienistä, jotka uskovat minuun“? Jos tunnustaa perisynnin todellisuuden, täytyy tunnustaa myös se, että lapsikin voi olla uskosta osaton. Lasta tai ketään muutakaan ihmistä ei kadota se, ettei hän osannut tehdä uskonratkaisua, vaan se, että hän on syntymästään asti syntinen.

Kaivauduin viikko sitten kirkolliskokousten pöytäkirjoihin vuosilta 1963, 1976, 1984 ja 1986, jolloin naispappeudesta äänestettiin. Jo vuonna 1963 piispainkokous hyväksyi perustevaliokunnan mietinnön siitä, että naispappeus on periaatteellisesti mahdollista toteuttaa kirkossa. Mielenkiintoista on, että kun naispappeusasiasta uudestaan ja uudestaan äänestettiin ja perustevaliokunta joutui käsittelemään asian uudelleen ja uudelleen myös perusteet naispappeuden toteuttamisen mahdollisuudelle muuttuivat radikaalisti.

1. Kor. 11:1-6, kehotus naisille pään peittämiseksi seurakunnan kokouksessa mainitaan usein esimerkkinä järjettömästä Raamatun kohdasta, jonka parkkiintuneimmatkin naispappeuden vastustajat nykyaikana ohittavat. Tähän kohtaan usein myös vedotaan sen osoittamiseksi, etteivät “naispappeuden vastustajatkaan” ota huomioon kaikkia Raamatun kohtia. Mielestäni Paavalin käsky ei ole mitenkään käsittämätön, eikä ainakaan tämän kohdan takia kannata suhtautua Raamattuun epäluotettavana.

Ilmestyskirjan 20. luku puhuu tuhannen vuoden ajanjaksosta, jolloin Saatana on sidottu. Aina silloin tällöin kirkon historiassa joku on tahonut tulkita tämän konkreettiseksi ajanjaksoksi nykyajan ja viimeisen tuomion väliin. Meidän aikanamme tämä uskonkäsitys on levinnyt valtavan laajalle yhdysvaltalaisen saarnan ja kaunokirjallisuuden välityksellä. Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta, eli kiliasmi tai millenialismi, ei ole yksi yhtenäinen oppi, vaan jakautuu lukuisiin erilaisiin keskenään ristiriitaisiin käsityksiin esimerkiksi siitä milloin Kristuksen paluu tapahtuu. Tämä oppi perustuu Ilm. 20 ylitulkintaan ja aiheuttaa liudan hyvin erikoisia kysymyksiä ja kuhunkin kysymykseen liudan erikoisia vastauksia. Pyrin tässä artikkelissa käymään läpi mistä kyseinen kohta kertoo ja mistä ei.

Kaikki kristityt uskovat kuolemanjälkeiseen elämään ja Kristuksen paluuseen, mutta mielivaltainen Raamatun tulkinta onkin sotkenut melkein kaiken muun tuonpuoleista koskevan opetuksen kristikunnassa. Milloin tapahtuu uskovien ylöstempaus? Joutuuko sielu kuoleman jälkeen johonkin horrosmaiseen välitilaan? Mitä tapahtuu tuhatvuotisessa valtakunnassa? Käyn artikkelissa lyhyesti läpi näiden kysymysten raamatulliset vastaukset, jotka katolinen ja apostolinen kirkko on vuosien saatossa koetellut.